Kristillisten sosialidemokraattien liittohallitus 2018

Syysliittokokous 28.10.2017 Jyväskylässä teki seuraavat valinnat vuodelle 2018:

Puheenjohtajana jatkaa Heikki Palmu.

Liittohallituksen jäsenet ovat:

Pertti Haipola, Oulu
Mauno Hietamäki, Seinäjoki
Ville Hoikkala, Kerava
Tarja Kantola, Helsinki
Vesa Karvinen, Jyväskylä
Jorma Korpela, Kotka
Jorma Kukkonen, Rautalampi
Aki Ojakangas, Tampere
Piretta Pietilä, Helsinki
Maija Piitulainen, Suolahti
Pertti Rajala, Satakunta
Stefan Sjöberg, Uusikaarlepyy
Niilo Toivonen, Helsinki

Onnea valituille ja suuri kiitos vuoden 2017 liittotoimikunnan jäsenille!

Liiton sääntömääräinen syyskokous 28.10.

Liiton sääntömääräinen syyskokous pidetään Jyväskylässä lauantaina 28.10.2017 klo 15. Paikkana on B-sali, Väinönkatu 7, Jyväskylä.

Sääntömääräiseen syyskokoukseen voivat osallistua kaikki vuoden 2017 jäsenmaksunsa maksaneet.

Ennen liittokokousta pidetään seminaari teemalla Moniarvoinen sosialidemokratia – Miten pidetään kaikki mukana, jonka alustajana on europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaari.

Varallisuusko ihmisen mitta?

Aulikki Kananojan alustus Veljeysliikkeen 70-vuotisjuhlaseminaarissa 8.10.2016

Parhaimmat onnitteluni 70-vuotiaalle Veljeys-liikkeelle! Samalla kiitän kutsusta pitämään puheenvuoron juhlaseminaarissanne.

Esitystä valmistellessani toistuvasti palasi mieleen runoilija Elvi Sinervon runo Rakastin hänen vuonna 1962 ilmestyneessä runokokoelmassaan Runoni. Haluan aloittaa tällä runolla oman esitykseni.

Rakastin monenlaisia ihmisiä.

Sellaisia jotka olivat lukeneet paljon ja tiesivät paljon:

tulivuorten synnyn ja kuninkaiden kuolinvuodet,

eläinten elintavat ja happojen kemiallisen

koostumuksen

ja kaiken kehityksen lait.

 

Rakastin yksinkertaisia,

joiden kädet heiluttivat kuokkaa ja kirvestä,

jotka tiesivät maan kasvun ja leivän synnyn

ja kuinka paljon hikeä siinä vaaditaan.

 

Rikollisia rakastin, varkaita ja murhamiehiä.

Heissä oli ihminen murskattu

ja palaset huusivat toisiaan.

 

Rakastin myös niitä, jotka eivät paljon tienneet

eivätkä paljon osanneet,

mutta uskoivat ihmiseen ja ylistivät häntä

kukin tavallaan.

Heissä rakastin itseäni.

 

Mutta eräitä en rakastanut:

niitä, jotka vähän käsiinsä koottuaan

pelkäsivät senkin menettävänsä

tai katselivat lisää saadakseen.

 

Minulle he olivat kuin umpinaisia pulloja,

joista ei mitään saa,

joihin ei voi mitään lisätä.

Sinervon runossa on päivän keskustelun kannalta olennaiset ihmisyyden elementit.

Varallisuuden merkitystä ihmisyyden osana voidaan tarkastella monesta suunnasta. Kaukaisilta opiskeluajoilta muistan sosiologi William Ogburnin, joka monia kulttuureita ja niiden kehitystä tutkittuaan saattoi vetää johtopäätöksen, jonka mukaan kulttuurien aineelliset ulottuvuudet – talous, teknologia, luonto – johtavat aina kulttuurista muutosta. Humanistiset, sosiaaliset ja henkiset ulottuvuudet tulevat perässä, joko sopeutuen talouden toimintalogiikkaan tai pyrkien kehittämään sille vastavoimaa. Tämä teoria merkitsisi sitä, että talouden ja varallisuuden kanssa olemme niin voimakkaiden virtojen vietävänä, että  siltä alueelta haetaan myös ihmisyyden mittarit. Esimerkiksi Yhdysvalloissa nyt asuva toimittaja Saska Saarikoski totesi Helsingin Sanomien kolumnissaan 29.9.2016, että  ”Täällä Washingtonissa on kuitenkin vain yksi maailma. Ihmisen arvoa ei mitata sillä, missä hän on syntynyt vaan sillä, mitä hän osaa tai omistaa.”  

Jos taloudella on kulttuurista kehitystä johtava asema, on vaarana että eivät pelkästään talouden mittarit, vaan myös talouden tapa tarkastella ja sanoittaa ihmisten elämää ja elämäntilanteita siirtyy muillekin yhteiskuntaelämän alueille. Näin on itse asiassa jo tapahtunut. Puhumme esimerkiksi hyvinvointipalveluista tuotteina ja suoritteina. Niiden sisältöä kuvataan ja arvioidaan  taloudesta lainatuilla tehokkuus- ja tuottavuusmittareilla ja vaikutukset usein ymmärretään vain taloudellisina vaikutuksina, kustannushyötyinä. Hyvinvointiin olennaisesti liittyvät ihmisten kokemukset, ihmissuhteet ja muut psyykkiseen, sosiaaliseen ja henkiseen kasvuun liittyvät prosessit jäävät tällöin helposti työskentelyn ulkopuolelle. Tällaisten tekijöiden seuraamiseen ole edes luotu kuvaamisen muotoja. Jos hyvinvointia kuvataan vain esimerkiksi lastensuojelutoimenpiteiden taikka päihdehoitopäivien määrällä, saamme hyvinvoinnin kasvun osoittajiksi pahoinvoinnin suoritteita. Jos vanhusten palvelua kuvataan kotikäyntien tai hoitovuorokausien määrällä, emme tiedä vielä mitään vanhan ihmisen omista kokemuksista, hänen ihmisarvostaan tai yksinäisyydestään.

Ei ole yhdentekevää, minkälaista kieltä käytämme, koska sanat muuttuvat usein teoiksi ja ihmisten kanssa työskentelyä ohjaaviksi lähestymistavoiksi. Talouden kieli on hallitsevassa asemassa tämän päivän mediassa. Jos ihmisten palvelualoilla yleistyy talouden ja tekniikan kieli, ei ole ihme, että niin monet sosiaalihuollonkin asiakkaat ovat pettyneitä siihen tapaan, jolla heidän huoliaan kuullaan ja jolla heitä ihmisinä kohdellaan. Jos syrjäytyminen ymmärretään pelkästään aineellisena puutteena ja sitä pyritään poistamaan vain rahalla tai ihmiselle vierailla toimenpiteillä, saattaa paljokin työ valua hukkaan. Syrjäytymisen vastakohta ei ole raha, vaan  muiden ihmisten välittäminen, kokemus ihmisarvosta ja johonkin kuulumisesta. Sosiaalityön varhaisten vaiheiden pioneerit ovat aina painottaneet  taloudellisen tuen rinnalla  ihmisarvoa ja osallisuutta vahvistavien kokemusten merkitystä. Pitkäaikaistyöttömien aktivoinnin  tieteellisessä tutkimuksessa rohkeimmat tutkijat ovat uskaltaneet mainita myös työssä tarvittavan rakkauden merkityksen. (Tuija Kotirannan väitöskirja)

Vielä vaikeammaksi talouden ja tavaratuotannon käsitteiden ja toimintalogiikan siirtäminen muille yhteiskuntaelämän alueille tulee, kun käsittelemme ihmisen psyykkiseen olemukseen liittyviä asioita ja täysin mahdottomaksi se käy henkisen ja hengellisen elämän alueilla.

Evankelis-luterilaisen kirkon ja altruisimin suhdetta käsittelevässä kirjassaan  tunnetut yhteiskuntatieteilijät Juho Saari, Sakari Kainulainen ja Anne Birgitta Yeung toteavat tähänkin esitykseen sopivalla tavalla:  ”Viime kädessä kaikki yritykset supistaa monimuotoinen ilmiö yhteen tai kahteen numeroon on eri tavoilla ongelmallinen…” ( Altruismi, s.27)

Entä ihminen varallisuuden mittana?

Varallisuuden ja ihmisen suhdetta voidaan tarkastella myös päinvastaisesta suunnasta: ihmisen merkitystä varallisuuden kertymiselle. Eilispäivän valtakunnallinen valtalehti  raportoi etusivullaan, että ” yksi käyttäjä voi olla nettiyhtiölle satasen arvoinen”. Lehti on selvittänyt, miksi netin käyttäjämääristä on tullut menestyksen mittari ja miten arvokas yksi käyttäjä on yritykselle. ”Tiedot sinusta ovat yritysten kauppatavaraa.” Jos siis ihmisyyttä ei voida arvioida varallisuuden mittarein, voidaan kyllä varallisuutta mitata ihmisillä. Tämä tietysti näkyy muillakin yritystoiminnan aloilla kuin tietoyrityksissä.

Miten  ihmisyyttä pitäisi arvioida?

En  haluaisi tyytyä vain vastaamaan kielteisesti  kysymykseen varallisuuden soveltuvuudesta ihmisen tai peräti ihmisyyden mittariksi. Yritän lähteä toisesta suunnasta ja  etsiä toisenlaisia ihmisyyden mittareita, en toki pelkästään oman tiedon varassa vaan monien muiden asiaan paremmin syventyneiden ihmisten ajatusten pohjalla. Yhden näistä jo esittelinkin, Elvi Sinervon runon muodossa. Lähestymistapaan vaikuttaa myös oma ammatillinen taustani sosiaalialan ammattilaisena.

Ihminen sosiaalisena olentona

Stakesin entinen pääjohtaja, lastenpsykiatri ja professori Vappu Taipale on kuvannut pienen lapsen varhaista kehitystä siten, että ensi hetkistä lähtien alkava ihmistaimi kurkottaa kohti toista ihmistä. Fyysisen napanuoran korvaa  suhde ja side toiseen ihmiseen, ensin ruokkivaan äitiin ja kasvun myötä myös isään ja muihin turvaa ja huolenpitoa antaviin ihmisiin. Vastavuoroisista katseista ja eleistä syntyy tyydytystä ja kasvun rakennusaineita. Ihminen on ydinolemukseltaan sosiaalinen olento, jonka kasvu ja kehitys – niin lapsena kuin aikuisena ja vielä vanhanakin – tapahtuu suhteessa muihin ihmisiin.

Ihmissuhteet voivat kuitenkin olla monenlaisia: huolehtivia, rakastavia, aidosti vastavuoroisia ja tyydyttäviä, mutta myös tuhoavia, alistavia, nöyryyttäviä, monin tavoin hyväksi käyttäviä. On murskattuja ihmisiä, kuten Elvi Sinervo runossaan kuvaa. Heitäkin Sinervo kuitenkin rakasti. Ja tässä on ihmisyyden tärkeä piirre: myötäelämisen kyky,  myötätunto sellaistakin ihmistä kohtaan, jonka toimintatapaa et voi hyväksyä. Tämän päivän maailmassa jos koskaan me tarvitsemme myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, jotka joutuvat lähtemään kodeistaan ja kotimaastaan, joilla ei ole tuloja tai varallisuutta edes välttämättömään toimeentuloon, jotka eivät kelpaa työmarkkinoille eivätkä aina edes läheiseen ihmissuhteeseen, jotka kamppailevat riippuvuuksien kanssa tai ne vanhat ihmiset jotka kuihtuvat kodeissaan yksinäisyyteen, turvattomuuteen ja monet muut,jotka kokevat olevansa täysin hyljättyjä.

Sosiaalisuus ja solidaarisuus

Suomalaisen sosiaalipolitiikan Grand Old Man Eino Kuusi – ei siis Pekka Kuusi – on aikoinaan 1930-luvulla  tarkastellut sanan sosiaalinen käsitteellisiä juuria, sen etymologiaa, . Hänen mukaansa latinankielinen käsite socius tarkoittaa osaveljeä, toveria ja societas taas kumppanuutta ja yhdyskuntaa. Nämä käsitteethän toimivat myös sosialidemokraattisen liikkeen kivijalkana. Nuoremmat tiedemiehet filosofit Raimo Tuomela ja Pekka Mäkinen puolestaan sanovat, että  ryhmät ja yhteisöt ovat sosiaalisen ydintä. Ihmisyys on siis perimmältään yhteenkuuluvuutta muiden ihmisten kanssa. Eino Kuusi täydentää tätä näkemystä toteamalla, että sosiaalinen ei ole kuitenkaan vain yksilöllisen – individualistisen – vastakohta, vaan siihen sisältyy  Kuusen sanoin ”siveellistä väritystä”, keskinäisen  yhteistunnon ja avunannon merkitys.Tämä merkitsee sitä, että ihmisen sosiaaliseen perusolemukseen, ihmisyyteen, sisältyy myös huolenpito ja vastuu  niistä kumppaneista, joiden olot ja lähtökohdat ovat muita heikommat. Tämä on solidaarisuutta ja yhteisvastuuta.

Ihmisyytensä osana Elvi Sinervo rakastaa monin tavoin syrjittyjä ja puutteellisia ihmisiä. Mutta tarvitaan muutakin. Toinen minulle läheinen, jo edesmennyt runoilija Maaria Leinonen, ammatiltaan sosiaalityöntekijä, on nimennyt yhden runokirjoistaan seuraavasti: Ihminen on ihmisen toivo, joka sopinee myös Veljeys-liikkeen juhlaseminaariin. Eräässä teoksen runoista Leinonen kirjoittaa näin.

 

Ihminen

on ihmisen toivo.

Nasaretin puusepän poika

ei enää kulje maajalassa,

siksi ihmisen on mentävä

ihmisen luo.

 

Ihmisen luo meneminen tarkoittaa paitsi konkreettista lähestymistä myös asennetta ja tunnetta. On tärkeä asettua toisen asemaan, on tärkeä tuoda toivoa sinne, missä on epätoivoa ja kärsimystä. Tässä sosiaalialan ammatillinen työ lähestyy kristinuskon perussanomaa.

Filosofi ja entinen Helsingin yliopiston rehtori ja kansleri Ilkka Niiniluoto on monissa teoksissaan käsitellyt ihmisen olemusta ja ihmisyyttä. Hän kuvaa ihmisen olemusta oppivaksi, toimivaksi ja eettiseksi olennoksi. Hänelle ihmisen ydin ei avaudu varauden kautta eikä Niiniluoto taida käyttää edes mittarin käsitettä. Itse tulkitsen Niiniluodon kolmea piirrettä siten, että oppiminen on paitsi uusien asioiden oppimista, myös osa ihmisen kasvua: kiinnostusta ympäröivään maailmaan, muihin ihmisiin, luontoon, erilaisiin ilmiöihin ja sitä kautta myös ihmisen omaa tiedollista, sosiaalista, psyykkistä ja toivottavasti myös henkistä kasvamista. Toiminta edustaa käytännöllistä ihmistä, tavoitteiden, ihanteiden toteuttamista, ei vain sanoja ja suuria puheita. Tämä on mielestäni myös politiikan aluetta – tavoitteiden viemistä käytännön elämään. Moraali koskettaa kysymystä oikeasta ja väärästä. Niiniluodon mukaan ihmisen kyky tehdä valintoja – erottaa oikea ja väärä – on juuri ihmiselle luonteenomainen ominaisuus. Porvoon hiippakunnan piispa Björn Vikström viittasi Helsingin Sanomien yliössä 24.9.2016 filosofi Hannah Arendtin näkemykseen Adolf Eichmannista, jonka mukaan ”Eichmannilta puuttui moraalinen kyky eläytyä toisten ihmisten tilanteeseen ja kyky kantaa vastuusta toiselle ihmiselle aiheuttamastaan kärsimyksestä.” Tätä samaa puutetta me näemme räikeimmillään tämän päivän Aleppon pommituksissa.

Etiikka on juuri tahtoa ja kykyä toimia sen mukaan, minkä tietää oikeaksi. Moraalin alueeseen liitän keskeisesti oikeudenmukaisuuden, ei riitä että tunnistan toisen ihmisen heikomman aseman, vaan täytyy olla valmis myös itse antamaan jotakin omastaan toisen auttamiseksi- vaikkapa maksamaan korkeampia veroja.

Kun ajattelemme viime vuosina usein esillä olleita yritysjohtajien korkeita palkkoja ja niille esitettyjä perusteluita, voimme tunnistaa  maailman, jossa ihmisyyden mittana ovat  palkka, optiot ja muut aineelliset etuudet  eli taloudellinen varallisuus. Toisaalta meille pitäisi olla tuttu myös se maailma, jossa ihmisen ja ihmisyyden mittana on kyky myötätuntoon, toimiminen heikkojen ja särkyneiden ihmisten vahvistamiseksi ja jossa  tunnetaan yhteistä vastuuta, tarkastellaan omaa toimintaa ja valintoja niiden moraalisen luonteen kautta.

Ihmisyydestä inhimillisyyteen   

Olen edellä vastustanut käsitystä varallisuudesta ihmisyyden mittana ja yrittänyt löytää muita ihmisyydelle  tunnusomaisia ominaisuuksia ja sen sisältöä. Tällainen myönteisten piirteiden kuvaaminen johdattaa helposti kuvaan yli-ihmisestä, joka fariseusten tavoin nousee hyveineen muiden ihmisten yläpuolelle.

Ihmisyydestä on lyhyt matka inhimillisyyteen. Inhimillisyyteen liittyy epätaydellisyys, ihanteiden ja  käytännön toiminnan väliin jäävä vajavuuksien alue, monenlainen raadollisuus. Ihmisyyteen liittyy mielestäni myös rohkeus tunnistaa ja tunnustaa omat rajansa, puutteensa ja virheensä.

Tavoitteena olevan ihmisyyden, sen  käytännön toteuttamisen ja inhimillisen vajavuuden välistä kamppailua me käymme sekä yksittäisinä ihmisinä että yhteisöinä ja  yhteiskuntina. Juuri tänä päivänä kamppailu on kiivasta ja tarvitsemme kaikki voimat vahvistamaan ihmisyyttä. Tässä tehtävässä toivon Veljeys-liikkeelle voimaa ja menestystä tuleville vuosille. Puhetta ja toimintaa ihmisyyden puolesta tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan.

 

Kirkon tulevaisuus

Jaana Hallamaan puhe liiton 70-vuotisjuhlassa Kallion kirkossa 9.10.2016

Onko oikeudenmukaisuus kristillinen arvo? Kysymys on hämmentävä. Sen edessä huomaa närkästyvänsä: kuinka tuollaista voidaan edes epäillä. Totta kai oikeudenmukaisuus – niin kuin kaikki muutkin keskeiset ihanteet – on kristillinen arvo.

Me kristitythän olemme maan suola eli nykykielellä maailman hyviksiä. Jos kysymystä alkaa pohtia tarkemmin, närkästys voi muuttua epävarmuudeksi. Mitä perusteita meillä on väittää oikeudenmukaisuutta kristilliseksi arvoksi? Tukeeko kristillisen kirkon historia näkemystä? Erottuvatko kristitys muista ihmisistä erityisesti oikeudenmukaisuuden puolustajina? Saarnaako ja toteuttaako kirkko oikeudenmukaisuutta?

Kun asiaa tarkastellaan käytännön kannalta, oikeudenmukaisuus kristillisenä arvona ei enää näytä itsestäänselvyydeltä. Kirkko ei historian valossa ole ollut varsinainen oikeudenmukaisuuden airut. Kaikki tärkeinä pidetyt arvot eivät kuitenkaan aina toteudu. Olisiko niin, että oikeudenmukaisuus on kristillinen arvo, vaikka se ei näykään

kirkon toiminnassa? Silloin pitäisi sanoa, että oikeudenmukaisuus on ihanne, jota kohti pyritään. Voidaan myös kysyä, kuinka tärkeä oikeudenmukaisuus arvona on.

Antiikin filosofit pitivät oikeudenmukaisuutta hyveistä tärkeimpänä. Platonin mukaan yksittäisen ihmisen oikeudenmukaisuus ilmenee sielunkykyjen tasapainona. Oikeudenmukaisessa ihmisessä rohkeus, kohtuullisuus ja harkintakyky muodostavat

oikeanlaisen yhdistelmän, joka vastaa ihmisen kykyjä ja asemaa yhteisössä. Kun antiikin ajattelijat puhuivat oikeudenmukaisuudesta yhteiskunnallisena arvona, he korostivat sen olevan hyvän yhteisön keskeinen tunnusmerkki.

Oikeudenmukaisuus toteutuu klassisen käsityksen mukaan, kun yhteisöllinen työnjako ja aineellisten hyvien jakautuminen vastaavat kunkin yhteiskunnan jäsenen arvoa ja työpanosta. Abstraktina ihanteena oikeudenmukaisuus muotoiltiin kahdeksi periaatteeksi. Niiden mukaan jokaisen on saatava se, mikä hänelle kuuluu ja

samanlaisia on kohdeltava samalla tavalla, erilaisia eri tavalla.

Abstraktilla tasolla asioista voidaan olla yhtä mieltä, mutta poliittisten aatesuuntien ja liikkeiden historia osoittaa, että kysymys muuttuu hankalaksi, kun on ratkaistava, miten ihmisten osuutta ja työpanosta olisi arvioitava käytännössä. Korostetaanko kaikille

ihmisille yhteistä tarvitsevuutta vai keskitytäänkö ansioiden mittaamiseen? Kuinka ihmisten syntymässä saamat lähtökohdat tulisi ottaa huomioon? Annetaanko markkinoilla vallitsevan kysynnän ja tarjonnan määrätä jako-osuudet vai tarvitaanko ohjailuun poliittisin päätöksin luotuja mekanismeja? Kuinka ihmiselämään vääjäämättä

kuuluva epätäydellisyys olisi otettava huomioon? Onko oikeudenmukaisuus saavuttamaton ihanne, josta voidaan pelkästään puhua, vai todellinen päämäärä, jota voidaan toteuttaa yhteisillä päätöksillä?

Kysymykseen, onko oikeudenmukaisuus kristillinen arvo, ei voida vastata suoralta kädeltä, koska se on yhteydessä muihin asioihin. Meidän on kysyttävä myös, mikä on uskonnon ja politiikan suhde. Sama asia voidaan ilmaista kysymällä, mikä on elämän tarkoitus, tai niin kuin teologit sen muotoilisivat, mikä on luomisen ja lunastuksen

suhde. Käytettiinpä millaisia muotoiluja tahansa, on helppo nähdä, että kysymys oikeudenmukaisuudesta ei ole sivuseikka vaan koskee elämän ja kristinuskon ydinasioita ja siksi myös kirkon tulevaisuutta.

Uusi testamentti on erityyppisten kirjoitusten kokoelma. Sen alkuun on koottu neljä evankeliumia ja Apostolien teot, jotka ovat pohjimmiltaan kertomuksia. Näiden jälkeen seuraa suuri määrä Paavalin ja muiden alkukirkon vaikuttajien kirjeitä.

Evankeliumikertomuksia käytetään jumalanpalvelusteksteinä ja erityisesti pyhäkoulussa. Varsinainen kristillinen sanoma samastetaan usein lähinnä kirjeiden sisältöön. Tavallisesti ajatellaan myös, että sanoman ydin on oppi, joka on omaksuttava ja uskottava todeksi samalla tavalla kuin pidämme maailmaa koskevia tosiasiaväitteitä

tosina.

Sanoman muuttaminen opiksi edellyttää myös, että Raamatun ja erityisesti Uuden testamentin erilaiset ainekset muokataan ristiriidattomaksi kokonaisuudeksi. Niinpä kirkot ovat perinteisesti opettaneet, että maallinen yhteiskunta koostuu erilaisista

ihmisten välisistä hierarkioista ja että oikeudenmukaisuus toteutuu, kun jokainen täyttää nurkumatta paikkansa näin rakentuneen kokonaisuuden osana. Isännän on kohdeltava orjia hyvin, mutta orjien on oltava kuuliaisia isännälleen ja toteltava tätä, samoin vaimojen miestään ja lasten vanhempiaan, erityisesti isäänsä. Työväenliikkeen

alkuaikoina varoituksia rikkauden houkutuksista ja maalliseen kiintymisestä ei niinkään osoitettu omistavalle luokalle kuin työväestölle, joka vaati omaa, kohtuun mukaista

osaansa aineellisesta hyvinvoinnista.

Kristillinen tapa osoittaa lähimmäisenrakkautta on perinteisesti ilmentynyt armeliaisuutena, jota hyväosaiset kohdistavat köyhiin ja sairaisiin. Toiminnassa on keskitytty avustamiseen eikä rakenteiden muuttamiseen. Yksi tällaista mallia ylläpitävä

tekijä voi olla kristillisen lähimmäisenrakkauden perustarina, kertomus laupiaasta samarialaisesta. Jeesus asettaa esikuvaksi samarialaisen, joka pyyteettömästi auttaa ryöstön ja pahoinpitelyn kohteeksi joutunutta kulkijaa. Uhri on tajuton ja siksi pelkkä toiminnan kohde. Näyttää siltä, että tämä yksityiskohta on siirtynyt kuin tiedostamatta

pohjavireeksi kristilliseen auttamistoimintaan. Armeliaisuus on helposti muuttunut pelkäksi avun kohdistamiseksi, jossa toiselta ei kysytä mitään.

Lähimmäisenrakkaus on kristillisen etiikan lähtökohta, mutta onko sillä yhteyttä oikeudenmukaisuuteen? On kiinnostavaa pohtia tätä kysymystä suhteessa – ei Paavalin kirjeisiin vaan – neljään evankeliumiin ja siihen, mitä ne kertovat Jeesuksen julistuksesta. Kaikissa neljässä evankeliumissa kerrotaan ensin Johannes Kastajan

toiminnasta ja Jeesuksen häneltä saamasta kasteesta. Matteus ja Markus kertovat sen jälkeen, kuinka Jeesus kohtaa kiusaajan erämaassa ja siirtyy kotikaupungistaan Nasaretista Kapernaumiin, jossa hän aloittaa julkisen toimintansa ja kutsuu ensimmäiset opetuslapset. Jeesuksen julistus tiivistetään kehotukseksi: Kääntykää, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle.

Johanneksen evankeliumissa asiat tapahtuvat toisessa järjestyksessä. Saatuaan kasteen Jeesus kutsuu tapaamiaan ihmisiä opetuslapsikseen. Seuraavaksi kerrotaan Kaanaan häistä, joissa Jeesus muuttaa veden viiniksi. Sen jälkeen hän ajaa rahanvaihtajat

temppelistä. Matteuksen, Markuksen ja Johanneksen evankeliumin perusteella Jeesuksen vaikutus perustuu hänen poikkeukselliseen kykyynsä vangita ihmisten huomio puheillaan sekä hänen tekemiinsä ihmeisiin. Hän ruokkii ja parantaa. Luukkaan evankeliumissa tapahtumat esitetään toisin. Jeesus ottaa kasteen

Johannekselta, mutta hänen julkinen toimintansa alkaa jo hänen kotikaupungissaan Nasaretissa:

”Jeesus tuli Nasaretiin, missä hän oli kasvanut, ja meni sapattina tapansa mukaan synagogaan. Hän nousi lukemaan, ja hänelle ojennettiin profeetta Jesajan kirja. Hän avasi kirjakäärön ja löysi sen kohdan, jossa sanotaan:

’Herran henki on minun ylläni,

sillä hän on voidellut minut.

Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman,

julistamaan vangituille vapautusta

ja sokeille näkönsä saamista,

päästämään sorretut vapauteen

ja julistamaan Herran riemuvuotta.’

Hän kääri kirjan kokoon, antoi sen avustajalle ja istuutui. Kaikki, jotka synagogassa olivat katsoivat häneen. Hän alkoi puhua heille: ”Tänään, teiden kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen.”

Kaikki kiittelivät häntä ja ihmettelivät niitä armon sanoja, joita hänen huuliltaan lähti.” (Lk. 4:15-22a)

Luukkaan kuvauksen mukaan Jeesus aloittaa julkisen toimintansa puhumalla nimenomaan oikeudenmukaisuudesta. Hänen tehtävänsä on ilmoittaa köyhille hyvä sanoma, julistaa vangituille vapautusta, sokeille näkönsä saamista ja päästämään sorretut vapauteen. Jesajan kirjan lupaukset yhdistetään aineellisen elämän asioihin.

Kun Luukas kertoo Apostolien teoissa Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemisen jälkeen syntyneestä seurakunnasta, hän korostaa samaa asiaa: kristilliseen uskoon kuuluu vastuun kantaminen puutteessa olevista ja aineellisen vaurauden jakaminen, ei

omistaminen.

Mihin tämä korostus on kadonnut? Miksi oikeudenmukaisuuden vaatimus korvautuu yhä uudelleen puheella kuolemanjälkeisestä autuudesta? Yksi syy voi olla se, että sekä kreikassa että latinassa oikeudenmukaisuutta tarkoittavia sanoja δικαιοσύνη ja iustitia

käytettiin tarkoittamaan myös Jumalan toimintaa ja kuvaamaan ihmisen suhdetta Jumalaan. Suomessa sellaisissa yhteyksissä käytetään sanaa vanhurskas. Samalla kun sanoma muuttui opiksi, oikeudenmukaisuutta tarkoittavien sanojen merkitys rajautui

Jumalan ja ihmisen välisen suhteen kuvaamiseen. Jeesuksen ylösnousemukseen liitetystä ilosanomasta tuli hengellinen asia. Ihmisten välinen oikeudenmukaisuus muuttui toisarvoiseksi, kun sielun pelastus syrjäytti ruumiillista elämää elävien ihmisten hyvinvoinnin.

Kysymys kirkon tulevaisuudesta kytkeytyy mielestäni ratkaisevalla tavalla alussa esittämääni kysymykseen, onko oikeudenmukaisuus kristillinen hyve. Oikeudenmukaisuuden ja vanhurskauden välistä painotusta koskeva ristiriita ei ole uusi tai meidän ajallemme tyypillinen kysymys, vaan se on vaivannut kirkkoa ja kristittyjä läpi historian, eikä ole todennäköistä, että se ratkeaisi meidänkään aikanamme.

Taustalla on kaksi erilaista näkemystä pelastuksen alasta ja luonteesta.

Mihin tämä korostus on kadonnut? Miksi oikeudenmukaisuuden vaatimus korvautuu yhä uudelleen puheella kuolemanjälkeisestä autuudesta? Yksi syy voi olla se, että sekä kreikassa että latinassa oikeudenmukaisuutta tarkoittavia sanoja δικαιοσύνη ja iustitia

käytettiin tarkoittamaan myös Jumalan toimintaa ja kuvaamaan ihmisen suhdetta Jumalaan. Suomessa sellaisissa yhteyksissä käytetään sanaa vanhurskas. Samalla kun sanoma muuttui opiksi, oikeudenmukaisuutta tarkoittavien sanojen merkitys rajautui

Jumalan ja ihmisen välisen suhteen kuvaamiseen. Jeesuksen ylösnousemukseen liitetystä ilosanomasta tuli hengellinen asia. Ihmisten välinen oikeudenmukaisuus muuttui toisarvoiseksi, kun sielun pelastus syrjäytti ruumiillista elämää elävien ihmisten hyvinvoinnin.

Kysymys kirkon tulevaisuudesta kytkeytyy mielestäni ratkaisevalla tavalla alussa esittämääni kysymykseen, onko oikeudenmukaisuus kristillinen hyve.

Oikeudenmukaisuuden ja vanhurskauden välistä painotusta koskeva ristiriita ei ole uusi tai meidän ajallemme tyypillinen kysymys, vaan se on vaivannut kirkkoa ja kristittyjä läpi historian, eikä ole todennäköistä, että se ratkeaisi meidänkään aikanamme.

Taustalla on kaksi erilaista näkemystä pelastuksen alasta ja luonteesta. Näkemykset ovat vaikuttaneet myös tapaan mieltää uskonnon ja politiikan suhde.

Oikeistolaisessa perinteessä uskonto on leivottu sisään konservatiivisiin arvoihin, jotka tähtäävät yhteiskunnan valtarakenteen säilyttämiseen. Uskonnon ja omien poliittisten näkemysten liitto ei ole tullut näkyviin, koska  uskontoa ei ole mielletty muutosvoimaksi eikä muutosta ole pidetty tarpeellisena.

Marxilainen vasemmisto sanoutui irti uskonnosta osana kapitalismia ylläpitävää rakennetta. Sosialidemokraattisessa liikkeessä on valittu toinen tie, kun materialismista ei ole tehty maailmankatsomusta. Valinta on johtanut vaikeaan tilanteeseen. Yhtäältä oikeisto on moittinut kristillistä työväenliikiettä uskonnon vääristämisestä ja maaillistamisesta. Toisaalta äärivasemmisto on syyttänyt sitä työväenluokan pettämisestä ja vihollisen kanssa veljeilemisestä

Kristillisten sosialidemokraattien liiton 70-vuotisjuhlan paikaksi on valittu Kallion kirkko.

On kiinnostavaa, että Kallion kirkon keskeinen katseenvangitsija, alttaritaulu on

tyyliltään ja kuvastoltaan monin tavoin samanlainen kuin lähellä sijaitsevan Helsingin

työväentalon aulojen, salien ja porrashuoneiden kuvasto. Työväentalolla jäsenistön

työvälineet on maalattu ornamenteiksi seinäpinnoille ja arjen työn monimuotoisuus on

kuvattu eri huoneisiin sijoitetuissa maalauksissa. Talon sisustus nostaa kunniaan

jäsenistön ammattitaidon, työmoraalin ja panoksen isänmaan ja ihmiskunnan hyväksi.

Kallion kirkon alttaritaulussa voi nähdä monia Uuden testamentin kohtia. Reliefissä

näkyy, kuinka Jeesus kutsuu luokseen kaikki työn ja kuormien uuvuttamat (Mt. 11:28),

pyytää sallimaan lasten tulla luokseen (Mk. 10:14) ja hyväksyy yhteyteensä naisen, jota

kunnon ihmiset pitävät syntisenä hylkiönä (Lk. 7:36-50). Alttaritauluun kuvatut ihmiset

ovat työnsä keskellä Jeesuksen kutsun kuulevia kalliolaisia, jotka voi tunnistaa eri

ammattien edustajaksi työvälineistään. Jeesuksen kutsun seuraaminen ei erota ihmistä

hänen työstään vaan tunnustaa hänet ammatissaan toimivaksi osaajaksi.

Kallion kirkon alttaritaulu ja Työväentalon kuvasto ilmentävät reformaation perintöä,

jossa ihmisyys toteutuu toimintana yhteydessä muihin ihmisiin ja heidän toimintaansa.

Arjen työ on ihmisen kutsumus. Pelastus ei erota ihmistä työstään vaan vahvistaa sen

keskeiseksi tavaksi palvella lähimmäistä. Lähimmäisenrakkaus ei ole passiiviseen

objektiin kohdistuvaa armeliaisuutta vaan veljeyttä ja sisaruutta, arjen solidaarisuutta.

Kallion kirkon alttaritaulu kuvaa myös sitä, että pelastus ei ala kuoleman jälkeen vaan

nyt, eikä se rajoitu sieluun vaan koskee koko ihmistä. Taistellessaan yhteiskunnallisen

oikeudenmukaisuuden puolesta Kristillisten sosialidemokraattien liitto ja sen jäsenet

toteuttavat tehtävää, jonka Jeesus kerran puki sanoiksi Nasaretin synagogassa.

Toivotan Kristillisten sosialidemokraattien liitolle ja sen jäsenille mitä parasta

menestystä sen tärkeässä tehtävässä

 

 

 

Avoimet ovet-kirja

Liiton 70-vuotisjuhlavuoden kunniaksi ilmestyi Avoimet ovet-kirja. Kirjassa luotsataan liiton historiaa. Haastatteluosiossa alan vaikuttajat ja yhteiskumppanit pohdiskelevat kristillisen työn ja yhteistoiminnan tulevaisuuden näkymiä. Vesa Karvisen toimittamaa kirjaa voit tilata Vesa Karviselta puh. 0400-813 460, vkarvinen98@gmail.com 15 euron hintaan.

Syysliittokokouksen julkilausuma

Aleppon saarto lopetettava – tukea saatava heti lapsille sodan keskellä

Syyrian julma sota on jatkunut pitkään ja aiheuttanut paljon inhimillistä hätää. Viime viikkoina tilanne on ennestään kriisiytynyt Aleppon saartoon ja jättänyt kaupungin asukkaat ilman apua rajujen pommitusten uhreiksi.  Lasten ja heidän vanhempiensa hätä, sairaaloiden tuhoaminen pommituksilla, vesi- ja lääkepula näkyvät uutisissa, mutta neuvottelut tulitauosta ja rauhasta eivät etene.

Kristillisten sosialidemokraattien liiton liittokokous vetoaa Suomen hallitukseen ja kaikkiin päättäjiin, että kaikki mahdollinen tehdään sodan uhrien auttamiseksi. Pommitukset on saatava loppumaan heti ja aleppolaisille ruokaa ja lääkäriapua.

Syyrian sota ja muut kriisit näkyvät myös koko Euroopassa turvapaikanhakijoina ja apua hakevien suurena määränä. Myös Suomesta on haettu turvaa. Harvaanasutussa, mutta hyvin organisoituneessa maassamme pystytään kotouttamaan tänne tulleet ja rakentamaan heitä ja meitä hyödyttävää kieli – ja muuta osaamista. Tästä hyviä kokemuksia on mm. kansanopisto-verkostomme opetustyössä. Maan hallituksen toimet keskittyvät yksipuolisesti maahantulon kiristämiseen ja kohtuuttomiin sääntöihin esimerkiksi perheenyhdistämisessä. 

Politiikkaan kuuluu inhimillisyys, ihmisarvon kunnioittaminen ja solidaarisuus. Niitä ei saa kadottaa päätöksenteossa. Vastuu on meidän jokaisen.

Helsingissä 8.10.2016



Kristillisten sosialidemokraattien liiton liittokokous

– veljeys-liike