Kirkon tulevaisuus

Jaana Hallamaan puhe liiton 70-vuotisjuhlassa Kallion kirkossa 9.10.2016

Onko oikeudenmukaisuus kristillinen arvo? Kysymys on hämmentävä. Sen edessä huomaa närkästyvänsä: kuinka tuollaista voidaan edes epäillä. Totta kai oikeudenmukaisuus – niin kuin kaikki muutkin keskeiset ihanteet – on kristillinen arvo.

Me kristitythän olemme maan suola eli nykykielellä maailman hyviksiä. Jos kysymystä alkaa pohtia tarkemmin, närkästys voi muuttua epävarmuudeksi. Mitä perusteita meillä on väittää oikeudenmukaisuutta kristilliseksi arvoksi? Tukeeko kristillisen kirkon historia näkemystä? Erottuvatko kristitys muista ihmisistä erityisesti oikeudenmukaisuuden puolustajina? Saarnaako ja toteuttaako kirkko oikeudenmukaisuutta?

Kun asiaa tarkastellaan käytännön kannalta, oikeudenmukaisuus kristillisenä arvona ei enää näytä itsestäänselvyydeltä. Kirkko ei historian valossa ole ollut varsinainen oikeudenmukaisuuden airut. Kaikki tärkeinä pidetyt arvot eivät kuitenkaan aina toteudu. Olisiko niin, että oikeudenmukaisuus on kristillinen arvo, vaikka se ei näykään

kirkon toiminnassa? Silloin pitäisi sanoa, että oikeudenmukaisuus on ihanne, jota kohti pyritään. Voidaan myös kysyä, kuinka tärkeä oikeudenmukaisuus arvona on.

Antiikin filosofit pitivät oikeudenmukaisuutta hyveistä tärkeimpänä. Platonin mukaan yksittäisen ihmisen oikeudenmukaisuus ilmenee sielunkykyjen tasapainona. Oikeudenmukaisessa ihmisessä rohkeus, kohtuullisuus ja harkintakyky muodostavat

oikeanlaisen yhdistelmän, joka vastaa ihmisen kykyjä ja asemaa yhteisössä. Kun antiikin ajattelijat puhuivat oikeudenmukaisuudesta yhteiskunnallisena arvona, he korostivat sen olevan hyvän yhteisön keskeinen tunnusmerkki.

Oikeudenmukaisuus toteutuu klassisen käsityksen mukaan, kun yhteisöllinen työnjako ja aineellisten hyvien jakautuminen vastaavat kunkin yhteiskunnan jäsenen arvoa ja työpanosta. Abstraktina ihanteena oikeudenmukaisuus muotoiltiin kahdeksi periaatteeksi. Niiden mukaan jokaisen on saatava se, mikä hänelle kuuluu ja

samanlaisia on kohdeltava samalla tavalla, erilaisia eri tavalla.

Abstraktilla tasolla asioista voidaan olla yhtä mieltä, mutta poliittisten aatesuuntien ja liikkeiden historia osoittaa, että kysymys muuttuu hankalaksi, kun on ratkaistava, miten ihmisten osuutta ja työpanosta olisi arvioitava käytännössä. Korostetaanko kaikille

ihmisille yhteistä tarvitsevuutta vai keskitytäänkö ansioiden mittaamiseen? Kuinka ihmisten syntymässä saamat lähtökohdat tulisi ottaa huomioon? Annetaanko markkinoilla vallitsevan kysynnän ja tarjonnan määrätä jako-osuudet vai tarvitaanko ohjailuun poliittisin päätöksin luotuja mekanismeja? Kuinka ihmiselämään vääjäämättä

kuuluva epätäydellisyys olisi otettava huomioon? Onko oikeudenmukaisuus saavuttamaton ihanne, josta voidaan pelkästään puhua, vai todellinen päämäärä, jota voidaan toteuttaa yhteisillä päätöksillä?

Kysymykseen, onko oikeudenmukaisuus kristillinen arvo, ei voida vastata suoralta kädeltä, koska se on yhteydessä muihin asioihin. Meidän on kysyttävä myös, mikä on uskonnon ja politiikan suhde. Sama asia voidaan ilmaista kysymällä, mikä on elämän tarkoitus, tai niin kuin teologit sen muotoilisivat, mikä on luomisen ja lunastuksen

suhde. Käytettiinpä millaisia muotoiluja tahansa, on helppo nähdä, että kysymys oikeudenmukaisuudesta ei ole sivuseikka vaan koskee elämän ja kristinuskon ydinasioita ja siksi myös kirkon tulevaisuutta.

Uusi testamentti on erityyppisten kirjoitusten kokoelma. Sen alkuun on koottu neljä evankeliumia ja Apostolien teot, jotka ovat pohjimmiltaan kertomuksia. Näiden jälkeen seuraa suuri määrä Paavalin ja muiden alkukirkon vaikuttajien kirjeitä.

Evankeliumikertomuksia käytetään jumalanpalvelusteksteinä ja erityisesti pyhäkoulussa. Varsinainen kristillinen sanoma samastetaan usein lähinnä kirjeiden sisältöön. Tavallisesti ajatellaan myös, että sanoman ydin on oppi, joka on omaksuttava ja uskottava todeksi samalla tavalla kuin pidämme maailmaa koskevia tosiasiaväitteitä

tosina.

Sanoman muuttaminen opiksi edellyttää myös, että Raamatun ja erityisesti Uuden testamentin erilaiset ainekset muokataan ristiriidattomaksi kokonaisuudeksi. Niinpä kirkot ovat perinteisesti opettaneet, että maallinen yhteiskunta koostuu erilaisista

ihmisten välisistä hierarkioista ja että oikeudenmukaisuus toteutuu, kun jokainen täyttää nurkumatta paikkansa näin rakentuneen kokonaisuuden osana. Isännän on kohdeltava orjia hyvin, mutta orjien on oltava kuuliaisia isännälleen ja toteltava tätä, samoin vaimojen miestään ja lasten vanhempiaan, erityisesti isäänsä. Työväenliikkeen

alkuaikoina varoituksia rikkauden houkutuksista ja maalliseen kiintymisestä ei niinkään osoitettu omistavalle luokalle kuin työväestölle, joka vaati omaa, kohtuun mukaista

osaansa aineellisesta hyvinvoinnista.

Kristillinen tapa osoittaa lähimmäisenrakkautta on perinteisesti ilmentynyt armeliaisuutena, jota hyväosaiset kohdistavat köyhiin ja sairaisiin. Toiminnassa on keskitytty avustamiseen eikä rakenteiden muuttamiseen. Yksi tällaista mallia ylläpitävä

tekijä voi olla kristillisen lähimmäisenrakkauden perustarina, kertomus laupiaasta samarialaisesta. Jeesus asettaa esikuvaksi samarialaisen, joka pyyteettömästi auttaa ryöstön ja pahoinpitelyn kohteeksi joutunutta kulkijaa. Uhri on tajuton ja siksi pelkkä toiminnan kohde. Näyttää siltä, että tämä yksityiskohta on siirtynyt kuin tiedostamatta

pohjavireeksi kristilliseen auttamistoimintaan. Armeliaisuus on helposti muuttunut pelkäksi avun kohdistamiseksi, jossa toiselta ei kysytä mitään.

Lähimmäisenrakkaus on kristillisen etiikan lähtökohta, mutta onko sillä yhteyttä oikeudenmukaisuuteen? On kiinnostavaa pohtia tätä kysymystä suhteessa – ei Paavalin kirjeisiin vaan – neljään evankeliumiin ja siihen, mitä ne kertovat Jeesuksen julistuksesta. Kaikissa neljässä evankeliumissa kerrotaan ensin Johannes Kastajan

toiminnasta ja Jeesuksen häneltä saamasta kasteesta. Matteus ja Markus kertovat sen jälkeen, kuinka Jeesus kohtaa kiusaajan erämaassa ja siirtyy kotikaupungistaan Nasaretista Kapernaumiin, jossa hän aloittaa julkisen toimintansa ja kutsuu ensimmäiset opetuslapset. Jeesuksen julistus tiivistetään kehotukseksi: Kääntykää, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle.

Johanneksen evankeliumissa asiat tapahtuvat toisessa järjestyksessä. Saatuaan kasteen Jeesus kutsuu tapaamiaan ihmisiä opetuslapsikseen. Seuraavaksi kerrotaan Kaanaan häistä, joissa Jeesus muuttaa veden viiniksi. Sen jälkeen hän ajaa rahanvaihtajat

temppelistä. Matteuksen, Markuksen ja Johanneksen evankeliumin perusteella Jeesuksen vaikutus perustuu hänen poikkeukselliseen kykyynsä vangita ihmisten huomio puheillaan sekä hänen tekemiinsä ihmeisiin. Hän ruokkii ja parantaa. Luukkaan evankeliumissa tapahtumat esitetään toisin. Jeesus ottaa kasteen

Johannekselta, mutta hänen julkinen toimintansa alkaa jo hänen kotikaupungissaan Nasaretissa:

”Jeesus tuli Nasaretiin, missä hän oli kasvanut, ja meni sapattina tapansa mukaan synagogaan. Hän nousi lukemaan, ja hänelle ojennettiin profeetta Jesajan kirja. Hän avasi kirjakäärön ja löysi sen kohdan, jossa sanotaan:

’Herran henki on minun ylläni,

sillä hän on voidellut minut.

Hän on lähettänyt minut ilmoittamaan köyhille hyvän sanoman,

julistamaan vangituille vapautusta

ja sokeille näkönsä saamista,

päästämään sorretut vapauteen

ja julistamaan Herran riemuvuotta.’

Hän kääri kirjan kokoon, antoi sen avustajalle ja istuutui. Kaikki, jotka synagogassa olivat katsoivat häneen. Hän alkoi puhua heille: ”Tänään, teiden kuultenne, on tämä kirjoitus käynyt toteen.”

Kaikki kiittelivät häntä ja ihmettelivät niitä armon sanoja, joita hänen huuliltaan lähti.” (Lk. 4:15-22a)

Luukkaan kuvauksen mukaan Jeesus aloittaa julkisen toimintansa puhumalla nimenomaan oikeudenmukaisuudesta. Hänen tehtävänsä on ilmoittaa köyhille hyvä sanoma, julistaa vangituille vapautusta, sokeille näkönsä saamista ja päästämään sorretut vapauteen. Jesajan kirjan lupaukset yhdistetään aineellisen elämän asioihin.

Kun Luukas kertoo Apostolien teoissa Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemisen jälkeen syntyneestä seurakunnasta, hän korostaa samaa asiaa: kristilliseen uskoon kuuluu vastuun kantaminen puutteessa olevista ja aineellisen vaurauden jakaminen, ei

omistaminen.

Mihin tämä korostus on kadonnut? Miksi oikeudenmukaisuuden vaatimus korvautuu yhä uudelleen puheella kuolemanjälkeisestä autuudesta? Yksi syy voi olla se, että sekä kreikassa että latinassa oikeudenmukaisuutta tarkoittavia sanoja δικαιοσύνη ja iustitia

käytettiin tarkoittamaan myös Jumalan toimintaa ja kuvaamaan ihmisen suhdetta Jumalaan. Suomessa sellaisissa yhteyksissä käytetään sanaa vanhurskas. Samalla kun sanoma muuttui opiksi, oikeudenmukaisuutta tarkoittavien sanojen merkitys rajautui

Jumalan ja ihmisen välisen suhteen kuvaamiseen. Jeesuksen ylösnousemukseen liitetystä ilosanomasta tuli hengellinen asia. Ihmisten välinen oikeudenmukaisuus muuttui toisarvoiseksi, kun sielun pelastus syrjäytti ruumiillista elämää elävien ihmisten hyvinvoinnin.

Kysymys kirkon tulevaisuudesta kytkeytyy mielestäni ratkaisevalla tavalla alussa esittämääni kysymykseen, onko oikeudenmukaisuus kristillinen hyve. Oikeudenmukaisuuden ja vanhurskauden välistä painotusta koskeva ristiriita ei ole uusi tai meidän ajallemme tyypillinen kysymys, vaan se on vaivannut kirkkoa ja kristittyjä läpi historian, eikä ole todennäköistä, että se ratkeaisi meidänkään aikanamme.

Taustalla on kaksi erilaista näkemystä pelastuksen alasta ja luonteesta.

Mihin tämä korostus on kadonnut? Miksi oikeudenmukaisuuden vaatimus korvautuu yhä uudelleen puheella kuolemanjälkeisestä autuudesta? Yksi syy voi olla se, että sekä kreikassa että latinassa oikeudenmukaisuutta tarkoittavia sanoja δικαιοσύνη ja iustitia

käytettiin tarkoittamaan myös Jumalan toimintaa ja kuvaamaan ihmisen suhdetta Jumalaan. Suomessa sellaisissa yhteyksissä käytetään sanaa vanhurskas. Samalla kun sanoma muuttui opiksi, oikeudenmukaisuutta tarkoittavien sanojen merkitys rajautui

Jumalan ja ihmisen välisen suhteen kuvaamiseen. Jeesuksen ylösnousemukseen liitetystä ilosanomasta tuli hengellinen asia. Ihmisten välinen oikeudenmukaisuus muuttui toisarvoiseksi, kun sielun pelastus syrjäytti ruumiillista elämää elävien ihmisten hyvinvoinnin.

Kysymys kirkon tulevaisuudesta kytkeytyy mielestäni ratkaisevalla tavalla alussa esittämääni kysymykseen, onko oikeudenmukaisuus kristillinen hyve.

Oikeudenmukaisuuden ja vanhurskauden välistä painotusta koskeva ristiriita ei ole uusi tai meidän ajallemme tyypillinen kysymys, vaan se on vaivannut kirkkoa ja kristittyjä läpi historian, eikä ole todennäköistä, että se ratkeaisi meidänkään aikanamme.

Taustalla on kaksi erilaista näkemystä pelastuksen alasta ja luonteesta. Näkemykset ovat vaikuttaneet myös tapaan mieltää uskonnon ja politiikan suhde.

Oikeistolaisessa perinteessä uskonto on leivottu sisään konservatiivisiin arvoihin, jotka tähtäävät yhteiskunnan valtarakenteen säilyttämiseen. Uskonnon ja omien poliittisten näkemysten liitto ei ole tullut näkyviin, koska  uskontoa ei ole mielletty muutosvoimaksi eikä muutosta ole pidetty tarpeellisena.

Marxilainen vasemmisto sanoutui irti uskonnosta osana kapitalismia ylläpitävää rakennetta. Sosialidemokraattisessa liikkeessä on valittu toinen tie, kun materialismista ei ole tehty maailmankatsomusta. Valinta on johtanut vaikeaan tilanteeseen. Yhtäältä oikeisto on moittinut kristillistä työväenliikiettä uskonnon vääristämisestä ja maaillistamisesta. Toisaalta äärivasemmisto on syyttänyt sitä työväenluokan pettämisestä ja vihollisen kanssa veljeilemisestä

Kristillisten sosialidemokraattien liiton 70-vuotisjuhlan paikaksi on valittu Kallion kirkko.

On kiinnostavaa, että Kallion kirkon keskeinen katseenvangitsija, alttaritaulu on

tyyliltään ja kuvastoltaan monin tavoin samanlainen kuin lähellä sijaitsevan Helsingin

työväentalon aulojen, salien ja porrashuoneiden kuvasto. Työväentalolla jäsenistön

työvälineet on maalattu ornamenteiksi seinäpinnoille ja arjen työn monimuotoisuus on

kuvattu eri huoneisiin sijoitetuissa maalauksissa. Talon sisustus nostaa kunniaan

jäsenistön ammattitaidon, työmoraalin ja panoksen isänmaan ja ihmiskunnan hyväksi.

Kallion kirkon alttaritaulussa voi nähdä monia Uuden testamentin kohtia. Reliefissä

näkyy, kuinka Jeesus kutsuu luokseen kaikki työn ja kuormien uuvuttamat (Mt. 11:28),

pyytää sallimaan lasten tulla luokseen (Mk. 10:14) ja hyväksyy yhteyteensä naisen, jota

kunnon ihmiset pitävät syntisenä hylkiönä (Lk. 7:36-50). Alttaritauluun kuvatut ihmiset

ovat työnsä keskellä Jeesuksen kutsun kuulevia kalliolaisia, jotka voi tunnistaa eri

ammattien edustajaksi työvälineistään. Jeesuksen kutsun seuraaminen ei erota ihmistä

hänen työstään vaan tunnustaa hänet ammatissaan toimivaksi osaajaksi.

Kallion kirkon alttaritaulu ja Työväentalon kuvasto ilmentävät reformaation perintöä,

jossa ihmisyys toteutuu toimintana yhteydessä muihin ihmisiin ja heidän toimintaansa.

Arjen työ on ihmisen kutsumus. Pelastus ei erota ihmistä työstään vaan vahvistaa sen

keskeiseksi tavaksi palvella lähimmäistä. Lähimmäisenrakkaus ei ole passiiviseen

objektiin kohdistuvaa armeliaisuutta vaan veljeyttä ja sisaruutta, arjen solidaarisuutta.

Kallion kirkon alttaritaulu kuvaa myös sitä, että pelastus ei ala kuoleman jälkeen vaan

nyt, eikä se rajoitu sieluun vaan koskee koko ihmistä. Taistellessaan yhteiskunnallisen

oikeudenmukaisuuden puolesta Kristillisten sosialidemokraattien liitto ja sen jäsenet

toteuttavat tehtävää, jonka Jeesus kerran puki sanoiksi Nasaretin synagogassa.

Toivotan Kristillisten sosialidemokraattien liitolle ja sen jäsenille mitä parasta

menestystä sen tärkeässä tehtävässä

 

 

 

Vastaa