Varallisuusko ihmisen mitta?

Aulikki Kananojan alustus Veljeysliikkeen 70-vuotisjuhlaseminaarissa 8.10.2016

Parhaimmat onnitteluni 70-vuotiaalle Veljeys-liikkeelle! Samalla kiitän kutsusta pitämään puheenvuoron juhlaseminaarissanne.

Esitystä valmistellessani toistuvasti palasi mieleen runoilija Elvi Sinervon runo Rakastin hänen vuonna 1962 ilmestyneessä runokokoelmassaan Runoni. Haluan aloittaa tällä runolla oman esitykseni.

Rakastin monenlaisia ihmisiä.

Sellaisia jotka olivat lukeneet paljon ja tiesivät paljon:

tulivuorten synnyn ja kuninkaiden kuolinvuodet,

eläinten elintavat ja happojen kemiallisen

koostumuksen

ja kaiken kehityksen lait.

 

Rakastin yksinkertaisia,

joiden kädet heiluttivat kuokkaa ja kirvestä,

jotka tiesivät maan kasvun ja leivän synnyn

ja kuinka paljon hikeä siinä vaaditaan.

 

Rikollisia rakastin, varkaita ja murhamiehiä.

Heissä oli ihminen murskattu

ja palaset huusivat toisiaan.

 

Rakastin myös niitä, jotka eivät paljon tienneet

eivätkä paljon osanneet,

mutta uskoivat ihmiseen ja ylistivät häntä

kukin tavallaan.

Heissä rakastin itseäni.

 

Mutta eräitä en rakastanut:

niitä, jotka vähän käsiinsä koottuaan

pelkäsivät senkin menettävänsä

tai katselivat lisää saadakseen.

 

Minulle he olivat kuin umpinaisia pulloja,

joista ei mitään saa,

joihin ei voi mitään lisätä.

Sinervon runossa on päivän keskustelun kannalta olennaiset ihmisyyden elementit.

Varallisuuden merkitystä ihmisyyden osana voidaan tarkastella monesta suunnasta. Kaukaisilta opiskeluajoilta muistan sosiologi William Ogburnin, joka monia kulttuureita ja niiden kehitystä tutkittuaan saattoi vetää johtopäätöksen, jonka mukaan kulttuurien aineelliset ulottuvuudet – talous, teknologia, luonto – johtavat aina kulttuurista muutosta. Humanistiset, sosiaaliset ja henkiset ulottuvuudet tulevat perässä, joko sopeutuen talouden toimintalogiikkaan tai pyrkien kehittämään sille vastavoimaa. Tämä teoria merkitsisi sitä, että talouden ja varallisuuden kanssa olemme niin voimakkaiden virtojen vietävänä, että  siltä alueelta haetaan myös ihmisyyden mittarit. Esimerkiksi Yhdysvalloissa nyt asuva toimittaja Saska Saarikoski totesi Helsingin Sanomien kolumnissaan 29.9.2016, että  ”Täällä Washingtonissa on kuitenkin vain yksi maailma. Ihmisen arvoa ei mitata sillä, missä hän on syntynyt vaan sillä, mitä hän osaa tai omistaa.”  

Jos taloudella on kulttuurista kehitystä johtava asema, on vaarana että eivät pelkästään talouden mittarit, vaan myös talouden tapa tarkastella ja sanoittaa ihmisten elämää ja elämäntilanteita siirtyy muillekin yhteiskuntaelämän alueille. Näin on itse asiassa jo tapahtunut. Puhumme esimerkiksi hyvinvointipalveluista tuotteina ja suoritteina. Niiden sisältöä kuvataan ja arvioidaan  taloudesta lainatuilla tehokkuus- ja tuottavuusmittareilla ja vaikutukset usein ymmärretään vain taloudellisina vaikutuksina, kustannushyötyinä. Hyvinvointiin olennaisesti liittyvät ihmisten kokemukset, ihmissuhteet ja muut psyykkiseen, sosiaaliseen ja henkiseen kasvuun liittyvät prosessit jäävät tällöin helposti työskentelyn ulkopuolelle. Tällaisten tekijöiden seuraamiseen ole edes luotu kuvaamisen muotoja. Jos hyvinvointia kuvataan vain esimerkiksi lastensuojelutoimenpiteiden taikka päihdehoitopäivien määrällä, saamme hyvinvoinnin kasvun osoittajiksi pahoinvoinnin suoritteita. Jos vanhusten palvelua kuvataan kotikäyntien tai hoitovuorokausien määrällä, emme tiedä vielä mitään vanhan ihmisen omista kokemuksista, hänen ihmisarvostaan tai yksinäisyydestään.

Ei ole yhdentekevää, minkälaista kieltä käytämme, koska sanat muuttuvat usein teoiksi ja ihmisten kanssa työskentelyä ohjaaviksi lähestymistavoiksi. Talouden kieli on hallitsevassa asemassa tämän päivän mediassa. Jos ihmisten palvelualoilla yleistyy talouden ja tekniikan kieli, ei ole ihme, että niin monet sosiaalihuollonkin asiakkaat ovat pettyneitä siihen tapaan, jolla heidän huoliaan kuullaan ja jolla heitä ihmisinä kohdellaan. Jos syrjäytyminen ymmärretään pelkästään aineellisena puutteena ja sitä pyritään poistamaan vain rahalla tai ihmiselle vierailla toimenpiteillä, saattaa paljokin työ valua hukkaan. Syrjäytymisen vastakohta ei ole raha, vaan  muiden ihmisten välittäminen, kokemus ihmisarvosta ja johonkin kuulumisesta. Sosiaalityön varhaisten vaiheiden pioneerit ovat aina painottaneet  taloudellisen tuen rinnalla  ihmisarvoa ja osallisuutta vahvistavien kokemusten merkitystä. Pitkäaikaistyöttömien aktivoinnin  tieteellisessä tutkimuksessa rohkeimmat tutkijat ovat uskaltaneet mainita myös työssä tarvittavan rakkauden merkityksen. (Tuija Kotirannan väitöskirja)

Vielä vaikeammaksi talouden ja tavaratuotannon käsitteiden ja toimintalogiikan siirtäminen muille yhteiskuntaelämän alueille tulee, kun käsittelemme ihmisen psyykkiseen olemukseen liittyviä asioita ja täysin mahdottomaksi se käy henkisen ja hengellisen elämän alueilla.

Evankelis-luterilaisen kirkon ja altruisimin suhdetta käsittelevässä kirjassaan  tunnetut yhteiskuntatieteilijät Juho Saari, Sakari Kainulainen ja Anne Birgitta Yeung toteavat tähänkin esitykseen sopivalla tavalla:  ”Viime kädessä kaikki yritykset supistaa monimuotoinen ilmiö yhteen tai kahteen numeroon on eri tavoilla ongelmallinen…” ( Altruismi, s.27)

Entä ihminen varallisuuden mittana?

Varallisuuden ja ihmisen suhdetta voidaan tarkastella myös päinvastaisesta suunnasta: ihmisen merkitystä varallisuuden kertymiselle. Eilispäivän valtakunnallinen valtalehti  raportoi etusivullaan, että ” yksi käyttäjä voi olla nettiyhtiölle satasen arvoinen”. Lehti on selvittänyt, miksi netin käyttäjämääristä on tullut menestyksen mittari ja miten arvokas yksi käyttäjä on yritykselle. ”Tiedot sinusta ovat yritysten kauppatavaraa.” Jos siis ihmisyyttä ei voida arvioida varallisuuden mittarein, voidaan kyllä varallisuutta mitata ihmisillä. Tämä tietysti näkyy muillakin yritystoiminnan aloilla kuin tietoyrityksissä.

Miten  ihmisyyttä pitäisi arvioida?

En  haluaisi tyytyä vain vastaamaan kielteisesti  kysymykseen varallisuuden soveltuvuudesta ihmisen tai peräti ihmisyyden mittariksi. Yritän lähteä toisesta suunnasta ja  etsiä toisenlaisia ihmisyyden mittareita, en toki pelkästään oman tiedon varassa vaan monien muiden asiaan paremmin syventyneiden ihmisten ajatusten pohjalla. Yhden näistä jo esittelinkin, Elvi Sinervon runon muodossa. Lähestymistapaan vaikuttaa myös oma ammatillinen taustani sosiaalialan ammattilaisena.

Ihminen sosiaalisena olentona

Stakesin entinen pääjohtaja, lastenpsykiatri ja professori Vappu Taipale on kuvannut pienen lapsen varhaista kehitystä siten, että ensi hetkistä lähtien alkava ihmistaimi kurkottaa kohti toista ihmistä. Fyysisen napanuoran korvaa  suhde ja side toiseen ihmiseen, ensin ruokkivaan äitiin ja kasvun myötä myös isään ja muihin turvaa ja huolenpitoa antaviin ihmisiin. Vastavuoroisista katseista ja eleistä syntyy tyydytystä ja kasvun rakennusaineita. Ihminen on ydinolemukseltaan sosiaalinen olento, jonka kasvu ja kehitys – niin lapsena kuin aikuisena ja vielä vanhanakin – tapahtuu suhteessa muihin ihmisiin.

Ihmissuhteet voivat kuitenkin olla monenlaisia: huolehtivia, rakastavia, aidosti vastavuoroisia ja tyydyttäviä, mutta myös tuhoavia, alistavia, nöyryyttäviä, monin tavoin hyväksi käyttäviä. On murskattuja ihmisiä, kuten Elvi Sinervo runossaan kuvaa. Heitäkin Sinervo kuitenkin rakasti. Ja tässä on ihmisyyden tärkeä piirre: myötäelämisen kyky,  myötätunto sellaistakin ihmistä kohtaan, jonka toimintatapaa et voi hyväksyä. Tämän päivän maailmassa jos koskaan me tarvitsemme myötätuntoa niitä ihmisiä kohtaan, jotka joutuvat lähtemään kodeistaan ja kotimaastaan, joilla ei ole tuloja tai varallisuutta edes välttämättömään toimeentuloon, jotka eivät kelpaa työmarkkinoille eivätkä aina edes läheiseen ihmissuhteeseen, jotka kamppailevat riippuvuuksien kanssa tai ne vanhat ihmiset jotka kuihtuvat kodeissaan yksinäisyyteen, turvattomuuteen ja monet muut,jotka kokevat olevansa täysin hyljättyjä.

Sosiaalisuus ja solidaarisuus

Suomalaisen sosiaalipolitiikan Grand Old Man Eino Kuusi – ei siis Pekka Kuusi – on aikoinaan 1930-luvulla  tarkastellut sanan sosiaalinen käsitteellisiä juuria, sen etymologiaa, . Hänen mukaansa latinankielinen käsite socius tarkoittaa osaveljeä, toveria ja societas taas kumppanuutta ja yhdyskuntaa. Nämä käsitteethän toimivat myös sosialidemokraattisen liikkeen kivijalkana. Nuoremmat tiedemiehet filosofit Raimo Tuomela ja Pekka Mäkinen puolestaan sanovat, että  ryhmät ja yhteisöt ovat sosiaalisen ydintä. Ihmisyys on siis perimmältään yhteenkuuluvuutta muiden ihmisten kanssa. Eino Kuusi täydentää tätä näkemystä toteamalla, että sosiaalinen ei ole kuitenkaan vain yksilöllisen – individualistisen – vastakohta, vaan siihen sisältyy  Kuusen sanoin ”siveellistä väritystä”, keskinäisen  yhteistunnon ja avunannon merkitys.Tämä merkitsee sitä, että ihmisen sosiaaliseen perusolemukseen, ihmisyyteen, sisältyy myös huolenpito ja vastuu  niistä kumppaneista, joiden olot ja lähtökohdat ovat muita heikommat. Tämä on solidaarisuutta ja yhteisvastuuta.

Ihmisyytensä osana Elvi Sinervo rakastaa monin tavoin syrjittyjä ja puutteellisia ihmisiä. Mutta tarvitaan muutakin. Toinen minulle läheinen, jo edesmennyt runoilija Maaria Leinonen, ammatiltaan sosiaalityöntekijä, on nimennyt yhden runokirjoistaan seuraavasti: Ihminen on ihmisen toivo, joka sopinee myös Veljeys-liikkeen juhlaseminaariin. Eräässä teoksen runoista Leinonen kirjoittaa näin.

 

Ihminen

on ihmisen toivo.

Nasaretin puusepän poika

ei enää kulje maajalassa,

siksi ihmisen on mentävä

ihmisen luo.

 

Ihmisen luo meneminen tarkoittaa paitsi konkreettista lähestymistä myös asennetta ja tunnetta. On tärkeä asettua toisen asemaan, on tärkeä tuoda toivoa sinne, missä on epätoivoa ja kärsimystä. Tässä sosiaalialan ammatillinen työ lähestyy kristinuskon perussanomaa.

Filosofi ja entinen Helsingin yliopiston rehtori ja kansleri Ilkka Niiniluoto on monissa teoksissaan käsitellyt ihmisen olemusta ja ihmisyyttä. Hän kuvaa ihmisen olemusta oppivaksi, toimivaksi ja eettiseksi olennoksi. Hänelle ihmisen ydin ei avaudu varauden kautta eikä Niiniluoto taida käyttää edes mittarin käsitettä. Itse tulkitsen Niiniluodon kolmea piirrettä siten, että oppiminen on paitsi uusien asioiden oppimista, myös osa ihmisen kasvua: kiinnostusta ympäröivään maailmaan, muihin ihmisiin, luontoon, erilaisiin ilmiöihin ja sitä kautta myös ihmisen omaa tiedollista, sosiaalista, psyykkistä ja toivottavasti myös henkistä kasvamista. Toiminta edustaa käytännöllistä ihmistä, tavoitteiden, ihanteiden toteuttamista, ei vain sanoja ja suuria puheita. Tämä on mielestäni myös politiikan aluetta – tavoitteiden viemistä käytännön elämään. Moraali koskettaa kysymystä oikeasta ja väärästä. Niiniluodon mukaan ihmisen kyky tehdä valintoja – erottaa oikea ja väärä – on juuri ihmiselle luonteenomainen ominaisuus. Porvoon hiippakunnan piispa Björn Vikström viittasi Helsingin Sanomien yliössä 24.9.2016 filosofi Hannah Arendtin näkemykseen Adolf Eichmannista, jonka mukaan ”Eichmannilta puuttui moraalinen kyky eläytyä toisten ihmisten tilanteeseen ja kyky kantaa vastuusta toiselle ihmiselle aiheuttamastaan kärsimyksestä.” Tätä samaa puutetta me näemme räikeimmillään tämän päivän Aleppon pommituksissa.

Etiikka on juuri tahtoa ja kykyä toimia sen mukaan, minkä tietää oikeaksi. Moraalin alueeseen liitän keskeisesti oikeudenmukaisuuden, ei riitä että tunnistan toisen ihmisen heikomman aseman, vaan täytyy olla valmis myös itse antamaan jotakin omastaan toisen auttamiseksi- vaikkapa maksamaan korkeampia veroja.

Kun ajattelemme viime vuosina usein esillä olleita yritysjohtajien korkeita palkkoja ja niille esitettyjä perusteluita, voimme tunnistaa  maailman, jossa ihmisyyden mittana ovat  palkka, optiot ja muut aineelliset etuudet  eli taloudellinen varallisuus. Toisaalta meille pitäisi olla tuttu myös se maailma, jossa ihmisen ja ihmisyyden mittana on kyky myötätuntoon, toimiminen heikkojen ja särkyneiden ihmisten vahvistamiseksi ja jossa  tunnetaan yhteistä vastuuta, tarkastellaan omaa toimintaa ja valintoja niiden moraalisen luonteen kautta.

Ihmisyydestä inhimillisyyteen   

Olen edellä vastustanut käsitystä varallisuudesta ihmisyyden mittana ja yrittänyt löytää muita ihmisyydelle  tunnusomaisia ominaisuuksia ja sen sisältöä. Tällainen myönteisten piirteiden kuvaaminen johdattaa helposti kuvaan yli-ihmisestä, joka fariseusten tavoin nousee hyveineen muiden ihmisten yläpuolelle.

Ihmisyydestä on lyhyt matka inhimillisyyteen. Inhimillisyyteen liittyy epätaydellisyys, ihanteiden ja  käytännön toiminnan väliin jäävä vajavuuksien alue, monenlainen raadollisuus. Ihmisyyteen liittyy mielestäni myös rohkeus tunnistaa ja tunnustaa omat rajansa, puutteensa ja virheensä.

Tavoitteena olevan ihmisyyden, sen  käytännön toteuttamisen ja inhimillisen vajavuuden välistä kamppailua me käymme sekä yksittäisinä ihmisinä että yhteisöinä ja  yhteiskuntina. Juuri tänä päivänä kamppailu on kiivasta ja tarvitsemme kaikki voimat vahvistamaan ihmisyyttä. Tässä tehtävässä toivon Veljeys-liikkeelle voimaa ja menestystä tuleville vuosille. Puhetta ja toimintaa ihmisyyden puolesta tarvitaan nyt enemmän kuin koskaan.

 

Vastaa